ErÀÀnÀ lauantai-iltana, ei niinkÀÀn kauan aikaa sitten, tapahtui tÀllainen episodi, jonka ihan terapiamielessÀ pÀÀtin kirjoittaa ylös ja postata tÀnne riesaksenne.

Asetelma lÀhti siitÀ, ettÀ istuimme vaimon kanssa keittiön pöydÀn ÀÀrellÀ illallisen jÀlkeen juttelemassa niitÀ nÀitÀ. TÀllÀ kertaa teema alkoi luisua vaimon itsetunto-ongelmiin, jotka silloin tÀllöin nostavat pÀÀtÀÀn kun on se ikÀvÀ aika kuukaudesta. Suurimman osan ajasta hÀn on erittÀin herttainen ja miellyttÀvÀ ihminen, jota en missÀÀn nimessÀ vaihtaisi pois. Mutta, kuten meillÀ kaikilla, hÀnellÀkin lÀhtee joskus lapasesta.

Puheet alkoivat pikkuhiljaa saada huolestuttavan suunnan ja kuullessani vaimoni suusta ettĂ€ “Katsoin psykologin tekemĂ€n videon, jossa sanottiin, ettĂ€ on ihan normaalia ettĂ€ ihmisillĂ€ on uusia ihastuksia, vaikka he olisivat naimisissa. Sinullakin on varmaan harrastuksissasi. Se on ihan ok, se on normaalia.” ymmĂ€rsin ettĂ€ nyt liikutaan vaarallisilla vesillĂ€. Jos olisin sosiaalisesti kyvykĂ€s, olisin varmasti keksinyt tavan lohduttaa vaimoa siinĂ€ paikassa ja haihduttaa kaiken tuon hĂ€ntĂ€ kalvavan epĂ€ilyksen. Mutta sitĂ€ kun sattuu olemaan ihmissuhdetaitojen leipĂ€jonon hĂ€nnillĂ€, kuittasin siis kommentin huumorilla, nousin ripeĂ€sti ylös ja aloin tiskaamaan astioita.

Vaimo jatkoi samalla nuotilla, mitÀ siinÀ parhaani mukaan yritin vÀltellÀ ja kiinnittÀÀ huomiota muualle, kun puhelimeni alkoi soida. Tapojensa vastaisesti vaimo, luultavasti epÀvarmuudentunnossaan noukki puhelimeni ja katsoi soittajan. SiellÀhÀn sitten olikin joko jonkinlainen spÀmmisoitto tai vÀÀrÀ numero, mutta soittajana oli nuoren naisen WhatsApp -profiilikuvalla varustettu Natalia. TÀllaista puhelua en ole saanut ennen taikka jÀlkeen tÀmÀn kohtalokkaan illan, joten alan uskoa elÀvÀni jonkinlaisessa Truman-showssa tai sitten olen jollain minulle kÀsittÀmÀttömÀllÀ tavalla suututtanut kaikki mahdolliset avioliittojen jumalat. Jos olette koskaan olleet samassa huoneessa hormoneista ylikierroksilla kÀyvÀn naisen kanssa, niin voitte arvata vaimoni reaktion. Emme siis loppuillan aikana puhuneet sanaakaan ja yrityksetkin hieroa sovintoa tyrmÀttiin hyvin ripeÀsti.

NÀin olisi varmasti jatkunut helposti pidemmÀlle viikkoa, ellei taaperoikÀinen nassikkamme olisi alkanut vÀkivaltaisesti oksentaa keskellÀ yötÀ pitkin peittoa, lakanoita, tyynyjÀ, vaatteitaan ja tietenkin sÀnkyÀ. Vihanpito muuttui ÀkkiÀ kriisimoodiin, koska tekstiilien uudelleenpÀÀllystÀminen toistui palttiarallaa kerran tunnissa, ja noin kahdelta aamuyöstÀ oltiinkin jo matkalla ensiapuun. LÀÀkityksen saatuamme pÀÀsimme taas kotiin, ja ensimmÀistÀ kertaa nukkumaan viideltÀ aamulla.

Seuraavana pÀivÀnÀ pÀivÀkÀvelyllÀni yritin jÀsentÀÀ edellisen illan ja yön tapahtumia ja totesin, ettÀ vaikka perheellisenÀ onkin ihan mukavaa, erityisesti mitÀ vanhemmaksi tulee, niin joskus sitÀ nÀkee myös ne yksinelÀmisen valoisat puolet.